Kireä tunnelma

[Tucci]

Juuri sellainen tunnelma oli kirjaimellisen fyysisesti ollut pienellä shetlanninlammaskoiralla pari viikkoa. Palaneen selän paraneminen oli hidasta ja tuskaliasta - olihan koiran pakko liikkua, Änillä ei sattunut olemaan niin hyviä sydänystäviä että olisivat kanniskelleet sille ruokia ja pitäneet siitä huolta ympäri vuorokauden.
Ystävät tuntuivat kaikonneen nyt muutenkin jostain kummasta syystä mitä pikkukoira ei ymmärtänyt yhtään. Se oli mielessään kieltänyt totuuden että sen ystävät olivat kuolleet. Eloton maa, mustuneet raadot, kaiken sen Äni yritti kaikin keinoin torjua ja kertoili itselleen vaikka minkälaisia juttuja rauhoittaakseen mielensä. Se ei myöskään palannut omalle loukkaantumispaikalleen.

Järveä oli rauhoittava istua rannalla katselemassa, lämpötilakin oli keskipäivän ansiosta lämpimimmillään eikä toistaiseksi satanut. Äni ei pitänyt sateesta selkäänsä vasten.

// Tunturisopuli ja Jadwiga sovittu //

[tunturisopuli]

//Heissa vaan ja tännehän tulen :> ja pistän sen Sereghien kielen ¤ ¤ merkkien väliin jos tyttönen ei muista joitai sanoja //

Jadwiga Kaksihäntä

Jad asteli taas Suurella järvellä. Se oli eilen käynyt täällä ja tavannut Mortenin. Morten oli ollut hyvin ystävällinen ja hyvin kiinnostava Jadin mielestä. He olivat tutustuneet enemmän ja tyttönen oli saanut kuulla lisää Pintalaisista. He olivat kiinnostavia olentoja. Kaksihäntä oli yrittänyt puhua hyvin sujuvaa kiletä ja se olikin puoliksi onnistunut. Morten oli ymmärtänyt onneksi ja se oli saanut nartun iloiseksi. Tyttönen oli huomaamattaan kävellyt kauemmas kuin viimekerralla. Tutuksi tullut rantakallio oli mennyt hetki sitten ohi. Nyt tuli vastaan hiekkaa ja se ratisikin tyttösen tassujen alla. Tuo nosti hieman päätään ja huomasi pienemmän olennon pienen matkan päässä itsestään. Se pysähtyi ja sen molemmat hännät nousivat varautuneesti pystyyn. Toinen ei näyttänyt yhtään Mortenilta eli puolisudelta. Oliko tämä sellainen eläin? Joka söi muiden saaliit? Jad käveli varovasti eteenpäin. "Hei..." Tuo sanoi hiljaa, mutta uskoi toisen kuulleen hänet jo kaukaa. "Olen Jadwiga Kaksihäntä." Tuo sanoi aivan kuin oli oppinut Poppamieheltä aikaisemmin. Tuo oli myös oppinut lisää sanoja ja tarkoituksia palattuaan luolastoon.

[Tucci]

Järvimaiseman äänet veivät huomion lähestyviltä askelilta pitkän matkaa ja Äni havaitsi lähestyjän vasta tuon oltua jo melkoisen lähellä, sentään vähän ennen tervehdystä. Sheltin kuulo oli ehkä hieman heikentynyt tulivuorenpurkauksen ja jyrinöiden yhteydessä, se ei ollut ihan varma.
Yhtä kaikki koira ponkaisi nopeasti seisaalleen ja ympäri silmät leviten. Näin kasvotusten se ei huomannut toisen häntämutaatiota, mikä kieltämättä saattoi olla hyväkin juttu. Nimen 'Kaksihäntä' narttu ajatteli olevan joku kuvannollinen juttu - kaupunkijengissä monella oli ollut ihmeellisiä lisänimiä egoa kohottomassa.
Sheltti meni ilmankin muukalaisen Sereghiniksi älyämistä tarpeeksi suuriin fiiliksiin alkaessaan täristä ja huiskutella häntäänsä hermostuneen ja alistuvan näköisesti.
"Moi oon Äni!" Äni pihisi lähes kimittävällä äänellä, joka oli yhdistettyä pelkoa ja iloa. Hermostunutta olemustaan vastoin se linkkasi (nyrjähtäneestä ranteestaan johtuen), lähemmäs Jadwigaksi esittäytynyttä.
"Täällä on hirveän yksinäistä. Tosi yksinäistä. Sulla on hieno nimi. Jadwiga", sheltti puheli, vilkuillen melkoisen paljon metsikköön sivuun Jadwigasta.

[tunturisopuli]

Toinen hyppäsikin pystyyn ihan odottamatta. Kuin se olisi palännyt häntä. Toisesta huomasi että se oli hermostunut ja yritti peittää sen. Tyttönen istahti aloilleen ja asetteli molemmat häntänsä samalta puolelta tassujen suojaksi. Äni.. Jad mietti. Jos toinen osasi puhua ei se ollut sellainen eläin. Toinen tulikin lähemmäs. Jad hymyili söpösti. Äni puheli kovasti ja aikas nopeasti mistä huomasi, että se oli hermostunut. "Ei hätää...en tee pahaa." Tyttönen virkkoi rauhallisena ja katseli toista kääntäen päätään. "Oletko Pintalainen?" Tuo kysyi reippaasti, mutta iloisesti.

[Tucci]

Äniltä jäi yhäkin yhäkin älyämättä toisen kahdet hännät, se silti alkoi katsella Jadwigan päätä jo uteliaammin. Rauhoittavat lauseet toimivat yllättävän paljonkin tarkoituksessaan ja koira malttoi jäädä kunnolla paikoilleen, seisomaan tosin vieläkin.
"Voi sinä olet ollut tappelussa!" sheltti vinkaisi tapittaessaan silvottua korvanpuolta.
"Pintalainen?" oli koiran pakko kysäistä kummeksuvaan sävyyn. Se ei muistanut kuulleensa tuollaista käsitettä.

[tunturisopuli]

Tyttösen korvat menivät luimuun Änin hätäillessä tuon korvasta. Niin se oli vaikea puheenaihe, mutta ei Jad antanut sen häiritä nyt. Mutta mitä jos tuo on sellainen eläin? Jos ne hätäilevät tuolla tavalla juuri siksi, että ovat piilottaneet Pintalaisten saaliit? Tyttönen mietti. "Oikeastaa se olla menneissyyrestäni." Jadwiga sanoi ja yritti puhua niin sujuvasti kuin osasi. Taivutusvirheitä ja muutenkin virheitä tuon puheesta löytyi, mutta se oli oppinut valtavasti. Äni selvästi ihmetteli sanaa Pintalainen. "Niin..minä olen Sereghi.." Tuo sanoi, hymyili ja nosti molemmat hännät erikseen toisistaan ja ilmaan. Ne heiluivat pienessä tuulessa. "Sinä olet varmaan Pintalainen..koska et omista mitään erikoista...oletko sellainen eläin? Joka vie muiden saaliit?" Tyttönen ihmetteli jo nyt ääneen ja kallisti päätään.

[Tucci]

Äni alkoi oitis vapista uudemman kerran ja huiskia häntäänsä levottomasti Jadwigan luimistaessa korviaan, pakoon se ei sentään vipeltänyt. Korva-aiheeseen pikkukoira ei uskaltanut enää palata, mutta seuraavat jutut menivät ohi ymmärryksen uudemman kerran.
Sereghin kuulosti ihan koirarodulta ja Äni innostui.
"En ole Pintalainen mä olen shetlanninlammaskoira! Eikä ne vie muiden saaliita vaan paimentaa! Mitä Sereghinit tekee?" koira alkoi puhella innokkaaseen, levottomaan sävyyn ja heilutti häntäänsä entistäkin leveämmin. Jadwigan kumman puhetyylin se tulkitsi joksikin jännäksi murteeksi, sellaisiakin oli kaupungissa kohdattu.

[tunturisopuli]

Äni sanoi, ettei ollut Pintalainen. Outoa? Eikä se ollut sellainen Eläinkään? Se snaoi olevansa Shetlanninlammaskoira ja sanoi paimentavansa. Se kysyi myös mitä Sereghinit tekivät. "Me asuimme maan alla kunnes tulivuori purkauttui. Ja pääsimme pois tähän Pintalaisten maailmaan. Jos olle asunu tääl oletha sinne Pintalainen." Tyttönen virkkoi. "Mitä se pamentaminen on?" Jadwiga kysyi nyt innoissaan. Olisiko se jotain tosi kivaa? Nartun korvat nousivat pystyyn. Se hymyili iloisesti Änille. Tämä huomasi, että sitä pienenmpi tärisi hermostuneesti, mutta tämä ei kiiinnittänyt huomiota siihen.

[Tucci]

Nyt Änillekin alkoi valjeta mitä tämä Sereghin&Pintalaiset -höpinä oli. Nartun silmät levisivät suuriksi.
"Ai jaaaa", koira henkäisi pelokkaaseen sävyyn ja mietti pitäisikö sen ottaa taka-askeltakin tässä vaiheessa. Yhäkin katseltuna Jadwiga ei silti näyttänyt yhtään ...hirviöltä. Ihan hyvin tuo olisi voinut olla joku jännä koirarotu, höh.
"Sereghin ei sitten olekaan koirarotu?" narttu kysäisi hivenen pettyneesti ja päätti pysytellä siinä missä oli, etenkin kun Jadwiga oli tiedustellut paimentamisesta.
"Paimentaminen on... äh. En ole koskaan oikeasti paimentanut ihmisten kanssa! Mutta me ohjaillaan eläimiä paikasta toiseen ja viedään ne vaikka turvaan. Ne eläimet on kasvinsyöjäeläimiä. Mut mut mut-", koira alkoi hypähdellä paikallaan ja näytti hetken hyvinkin päämäärättömältä. Sillä olisi ollut paljon kysymyksiä, mutta se ei oikein tiennyt lopultakaan mitä sanoa.
"Mitä maan alla oikein voi syödä? Mä pelkään pimeetä ihan hirveesti!" Äni heitti toisiinsa liittymättömiä lauseita.